|
|
 |  | ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| Sukuhaara G |  |
Lars’sonsson Lars Lundahl
Lars'sonsson Lars Lundahl syntyi Oulussa 11. päivänä helmikuuta 1840 Abrahamin ja Catharinan seitsemäntenä lapsena ja ensimmäisenä poikana. Hän jäi orvoksi äidistään 1850, jonka jälkeen vastuu kodinhoidosta ja nuoremmista sisaruksista jäi vanhimmille tyttärille.
Lasse lähti merille 16-vuotiaana. Sitä ennen hän oli ollut oppilaana Oulun yläalkeiskoulussa, jonka kolmannelta luokalta erosi 1856. Hän aloitti Iduna-nimisessä oululaiskuunarissa kajuuttavahtina, kuten tapa oli. Päävarustaja, kauppias C.H.M. Messman, oli varmaan perheen tuttuja. Itämeren tuulia haistel-tuaan nuorukainen palasi kotiin, mutta ehti vielä samana kesänä Servuus-nimisellä kuunarilla uudelleen Itämeren satamiin.
Siitä urkeni ura, joka vei miehen useita kertoja sananmukaisesti maapallon toiselle puolelle. Muuten ura oli hyvin oululainen, sillä kaupungin noin kuudestatuhannesta asukkaasta joka kymmenes ansaitsi leipänsä merimiehen tai merenkulkuun liittyvässä ammatissa.
Ensimmäinen suuren meren purjehtija, johon Lasse Lundahl sai pestin, oli Oulun Toppilassa rakennettu Pallas, uppouma 291 lästiä, pituus 145 jalkaa, pohjakin varustettu sinkkipellillä kestämään ja estämään lämpimien vesien nakertajia. Pallaksen ensimmäinen matka ulottui 1857 Irlannin länsirannikolle ja siellä hyvin suojattuun Queenstown'in satamakaupunkiin, josta tuli tuttu paikka. Sinne Lasse sitten yli neljännesvuosisadan ajan tottui palaamaan kaukomatkoiltaan melkein kuin kotiinsa.
Matka seurasi nyt toistaan, s.v. jungmannina Pallaksella Välimerelle, kotimatkan jälkeen parkki Helioksen aliperämiehenä peräti Kapkaupunkiin saakka ja 1861 jälleen Pallaksessa ja Hyväntoivon-niemeen. Saman vuoden lopulla Lasse Lundahl suoritti perämiehen tutkinnon Kristiinankaupungissa, jossa jo edellisen tammikuun 10:ntenä oli kihlannut 17-vuotiaan merikapteenintyttären Hilma Elisabet Samulinin, syntynyt Vaasassa 8.4.1843.
Parkki Salmen perämiehenä Lasse lähti koulun jälkeen ensimmäiselle Amerikan-matkalleen, määrän-päänä Havana, paluumatka Välimeren kautta. Lokakuun 25:s 1863 Lasse ja Hilma vihittiin Kristii-nankaupungissa. Sitten seurasi viimeistään 1864 matka jälleen Välimerelle. Tällä matkalla Lassesta tuli ensimmäisen kerran kapteeni. Laivan nimi oli Salmi, joka oli Oulun Toppilan varviyhtiön laivoja. Vuoteen 1865 mahtui vielä matka Odessaan.
V. 1867 Lars Lundahl sai itsekin laivaporvarin oikeudet Oulussa, mutta jatkoi toisen palveluksessa. J.G.Bergbomin parkki Ilmalla hän suuntasi kauas etelään, Hyväntoivonniemen ympäri Arabian merelle. Matkalla seurasi mukana kapteenska Hilma, joka perimätiedon mukaan Arabian merellä, matrikkelin mukaan Adenissa Arabian niemimaalla synnytti esikoisensa Lars Albinin 12.5. (13.5.) 1868. Tällä matkalla oli mukana kajuuttapoikana myös sisaren Olivia Braxénin poika Georg eli Jori, silloin vasta 12-vuotias. Onnellinen perhe kotiutui 3. kesäkuuta 1869. Sitten seurasi matka Välimeren kautta Amerikan Georgiaan, sitten edestakaisin Liverpol'iin, 1871-72 jälleen yli Atlantin, nyt New Orleans'iin.
Vuodet 1874-80 Lundahl oli J.W. Snellmanin sahan "förvalttarina" Torniossa, perheen asuinpaikkana ulkosatama Röyttä. Syksyllä 1880 alkoivat parkki Ahkeralla matkat, joista puhutaan Lassen runokirjojen yhteydessä: Havannaan ja Meksikonlahdelle ja takaisin, Kuuban Matanzaan, sitten Pensacolaan ja takaisin Liverpol'iin, mutta ei suinkaan kotiin, vaan varustajan, ystävä Svendelinin, määryksestä takaisin hl. Celtici'llä, määränpäänä New York. Siellä oli Jennyn kapteeni sairastunut ja Lundahlin piti ottaa parkki komentoonsa. Tämä tapahtui keväällä 1883. Kotimaansatamana oli kuitenkin vain Helsin-ki, jossa kapteeni tapasi vaimonsa ja esikoisensa Lars Albinin, joka nyt lähti 16vuotiaana kajuuttavahtina esikoismatkalleen. Isä ja poika purjehtivat Välimeren kautta Rioon ja vihdoin elokuussa 1884 takaisin Eurooppaan.
Pitkät matkat loppuivat ilmeisesti tähän, vaikka Lundahl lieneekin käynyt Jennyllä Itämerellä ja ehkä myös Pohjanmerellä. Sen jälkeen hän suoritti höyrylaivakapteenin tutkinnon ja kuljetti seuraavina vuosina Valamon luostarin laivoja Laatokalla. Talvikaudet hän tämän jälkeen vietti Oulussa, jossa Lundahlien kodin osoite oli Pieni-Uusikatu 44, asuinrakennus kulmatontilla Sepänkadun puolella, Braxéneilta Kajaaninkadun kulmasta katsottuna "seitsemän lyhtytolppaa ja oikealle".
Runoileva merikapteeni
Lars Lundahlin rakkain harrastus oli runojen kirjoittaminen. Samalla tavalla kuin esim. sisarensa Cilly kirjoitti myös Lasse usein ellei useimmiten myös kirjeensä runomittaan.
Pitkistä matkoistaan ja pitkällisistä poissaoloistaan huolimatta Lasse piti yhteyttä perheeseensä, lähisuku-laisiinsa ja moniin ystäviinsä. Hän muisti häät ja hautajaiset, muisti myös häävuosipäivät, muutkin kuin omansa, onnitteli ystäviään syntymä- ja nimipäivinä ja kirjoitti muistosanoja niin läheisimmille kolle-goilleen kuin kaukaisemmillekin tuntemilleen ja arvostamilleen henkilöille, myös monille kotikau-punkinsa merkkimiehille. Nämä tervehdykset olivat melkein poikkeuksetta runomittaisia, ainakin jos ne oli kirjoitettu ruotsiksi. Ruotsi oli Lassen varsinainen kirjoituskieli, mutta saattoi hän yrittää myös suomeksi, jopa englanniksikin. Suorasanaisesti hän kirjoitti hyvää suomea.
On vaikea päätellä, mistä iästä alkaen Lasse kirjoitti runoja, oletettavasti koko ikänsä. Itse hän oli vasta 17-vuotias, kun sai Laurentiuksen päivän runon kaksi vuotta nuoremmalta Cilly-siskoltaan. Silloin jo alkoi sisarusten kirjeenvaihto - runoksi. Eiköhän vain jungmanni vastannut runokirjeellä! (Minulla ei
ole näyttöä, mutta sitä saattaisi olla Lasse-kapteenin merimiesarkussa Ruissalon Erstavikissä! )
Paitsi että Lars Lundahlin kirjeitä ja käsinkirjoitettuja runotervehdyksiä ja muitakin runoja on säilynyt, on säilynyt myös painettuja runotervehdyksiä, pari hääpäivän muistorunoa ja hänen molemmat Hampurissa painetut runokirjansa. Sen sijaan näyttäisi kadonneen kuin tuhka tuuleen Oulun tulipalorunon kumpikin painos. Jälkimmäinen on painotuotteena Hampurin painatuksia vanhempi.
Marraskuun 2.-3. päivinä 1882 raivosi Oulun keskustassa tulipalo, joka tuhosi kymmenessä kort-telissa kymmeniä kartanoita maan tasalle. Lasse-kapteeni oli lähtenyt Oulusta kuukautta aikaisem-min, mutta sai matkan varrelle paljonkin tietoja tulipalosta ja kuuli myös dramaattisista ja tragikoomillisista tapahtumista palon aikana. Hän tunsi kotikaupunkinsa olosuhteet ja melkein kaikki keskustan asukkaat, niin että hän pystyi kirjoittamaan ikään kuin olisi ollut silminnäkijänä. Niin elävä ja värikäs on tuo "Eldsvådan i Uleåborg" / d.3 Nov. 1882. Se on kyllä satiirinen kronikka, mutta myös lystikäs, tekijän oman vakuutuksen mukaan tarkoitettu huumormielellä luettavaksi, loukkaantumatta...
Otsikko on runokirjasta Reseminnen och Skildringar / af / L. Lundahl. Tässä ensimmäisessä Hampurissa painetussa runovihkossa runo ilmestyi jo kolmannen kerran. Sen lisäksi käytettävissäni on lyijykynällä kopioitu runoelma, joka voisi olla vaikkapa "arkkiveisun" 2. painoksesta. Tästä eripainoksesta olen nähnyt vain mainitun 2. painoksen otsikon, joka sisältyy P.W. Snellmanin Oulun Kauppaseuran historiaan: Den 2:dra förändrade och förbättrade upplagan / af /"Eldsvådan i Uleåborg" / d. 3 Nov. 1882. Kuvaan sisältyy ingressivärssy ja ensimmäinen säkeistö. Ne ovat identtiset runovihkoon painetun kanssa, samoin käsikirjoituksen (kopion) kahta 1. säkeistöön lisättyä pikkusanaa lukuun ottamatta. - Ainakin eripainoksen 2. painos on painettu Barckilla Oulussa.
Viimeiset pitkät ja pitkäaikaisimmiksi venyneet merimatkansa Lars on kuvannut sarjana runoja, jotka vuosien 1881-84 ajalta muodostavat kokonaisuuden. Runot hän julkaisi omalla kustannuksellaan kahtena kokoelmana, ja molemmat painettiin Hampurissa A. Köhler Ww:n kirjapainossa: em. Reseminnen och Skildringar ja Reseskildringar och Dikter / 2 Dra delen / af L. Lundahl. (Jälkimm. hinta "Fm 2,25 pr.häfte.") Kummastakin osasta puuttuu painovuosi (Saksassa hyvin yleistä), mutta monin perustein voi päätellä, että ensimmäinen osa on painettu aikaisintaan 1885. Oulun kaupungin-kirjasto-maakuntakirjastossa on säilynyt sidos, ainoiskappale, johon sisältyvät molemmat osat ja jonka 1. osan tittelisivulle ensimmäinen omistaja on kirjoittanut nimensä ja vuosiluvun 1886.
Lundahlin "Reseminnen" alkaa runolla Havana, alaotsikossa maininta, että kuvaus on vuodelta 1881. Tarkka päiväys näkyy jo ensimmäisellä rivillä: "En Söndag i Fastan, det var den 12te Mars / Just tids nog, att solen ej hunnit gå neder! / inseglade "Ahkera" skyndsamt bevars, / Att ibland de andra få ankra med heder / --- / På Cuba vid Mexico golfen. "Tämä matka oli alkanut lokakuun taitteessa 1880 Oulusta ja seuraavan vuoden heinäkuun 14:ntenä Ahkera jälleen ankkuroi Oulun redille. Ouluun liittyvät runot sisältyvätkin tämän kokoelman alkupuolelle, mm. em. tulipaloruno ja jo sitä ennen hyvin lämminhenkinen kotiseutukuvaus Uleåborg.
Ensimmäinen kokoelma päättyy Välimerellä kirjoitettuun runoon ja toinen kokoelma alkaa, puhuttelu- ja selitysrunojen jälkeen, runolla, josta selviää, että on kysymys samasta matkasta. Sisällysluettelon väliotsikot kertovat jatkon: Marseille, Rio, Haiti, Fort Liberte. Runovihkon loppuun on sijoitettu oman 20. hääpäivän muistoruno ja runo Johanne dagen, joka on omistettu monellekin Johannekselle.
Elämänfilosofiaa ja vakavaa pohdiskelua sisältyy hyvinkin moneen painetuista runoista. Eräänlainen hengellinen tunnustusruno on ensimmäiseen osaan sisältyvä Min Lots, "Luotsini", joka sellaisenaan liitetään tähän elämäkertaan. Se saattaisi olla kirjoitettu 1882. Hengellisiä pikkurunoja ja runon-pätkiä on säilynyt myös käsikirjoituksina, mm. huhti-toukokuulta 1881.
Lars Lundahl on valokuvista päätellen ollut kookkaan puoleinen mies. Luonteeltaan hän on ollut seurallinen ja ilmeisesti myös hyvin pidetty seuramies. Paitsi suuri sukunsa - Lundahlit tuntuvat pitäneen hyvin yhtä - runoilevalla merikapteenilla oli paljon ystäviä Oulun lisäksi muuallakin Suomessa, mutta myös kaukaisissa satamakaupungeissa. Hän oli myös hyvin suomalainen, kansallismielinen, niin kansainvälinen kuin olikin, ja osoittautui sortovuosien aikana vankkumattomaksi patriootiksi.
Seurassa Lasse Lundahl oli leikkisä ja huumorintajuinen, ja huumorin merkitystä hän painottaa myös monissa riimittelyissään. Sekä runoista että kirjeistä näkyy, että hän pohdiskeli vakavasti sekä ammat-tiaan että ihmisenä olemista yleensäkin. Saattaa olla, että hän joissakin seuroissa ja ehkä joskus kotonaankin oli aikakautensa miesten tapaan määräilevä, "herra talossaan", ehkä varsinkin viimeisinä vuosinaan, jolloin oli jo sairaalloinenkin. Toisaalta voi olla myös niin, että mielikuva eristäytyvästä ja mahdollisesti "tärkeäksi" koetusta perheenpäästä syntyi myös sen takia, että hänellä oli tuo parantumaton "Lust zu fabulieren". Tiettävästi hänen vävynsä, rautatievirkamies ja myös runoja kirjoittanut Gunnar von Numers olisi kerran arvioinut, ilmeisesti jonkin negatiivisen arvioinnin kuultuaan, ettei morfarissa ollut sen enempää vikaa kuin hänen sukupolvessaan (miehissä) yleensäkään, mutta että hän epätoivoisesti halusi runoilla. (Tyttärentyttären Gund. v. Numers-Snellman-Liljebladin kirjeestä.)
Omaiset eivät ehkä aina nähneet Lassen runoilua muuta kuin joutavana "vimmana", mutta Lasselle itselleen se kuitenkin oli, paitsi ehkä pakotie, myös tapa toteuttaa itseään, eräänlainen toinen ulottuvuus vaativankin ammatin rinnalla.
Vaikuttaa siltä, että Lars Lundahl oli uskollinen ystävilleen ja kirjeenvaihto heidän ja sisarusten kesken osoittaa, että hän oli lämmin ja herkkä ja että hän oli ajatellut ja lukenut paljon. Ainakin keski-iässä ja sen jälkeen hän tuntuu ajatelleen myös hengellisiä asioita. Mahdollisesti hän oli kokenut myös jonkin uskonnollisen kriisin. Hän uskoi Jumalaan ja pyrki toimimaan Jeesuksen oppien mukaan. Tuntuu, ettei hän runoissaan turhanpäiten lausunut Herransa nimeä.
Lars Lars'sonson Lundahl kuoli äkkiä Oulussa 23.3.1905 ja sai lepopaikan Oulussa vanhempiensa vieressä. Ilmari Calamnius, joka siihen aikaan vaikutti Kajaanissa, lähetti 28.3. päivätyn runon Enoni Lars Lundahlin muistolle Oulussa. Myös se kertoo jotain runoilevasta merikapteenista:
Seilaa rauhassa merimies!
Millainen lienee nyt Sinun ties?
Aava on meri ja mahtava laine,
Laivasi lastuinen, keinuvainen
Tuulessa tuonelan yön!
Wielläkö sielläkin hilpeät laulut
Suustasi soinee ja raikkahat naurut?
Ihminen tiedä ei, ei sitä arvaa,
Missä nyt laivasi, laulusi harhaa
Aalloilla ikuisen yön...
Purjehdi rauhassa, Lauri eno,
Pääsköön turvahan johtamas veno!
Totuuden Herra Sun elosi tietää,
Jumala suuria lapsia sietää,
- Hän sinun ystäväs on!
Oulussa 1985
Atte Kalajoki
Lars Lundahlin sisaren Cilly Calamniuksen pojanpoika
Lähteet: Dahl, A., Kort historik över Uleåborgs pedagogi och dess efterföljare. Tampere 1926.
Snellman, P.W., Oulun laivoja ja laivureita 1816-1875. Oulu 1974
Lundahl, L., Reseminnen och Skildringar. Hamburg. Painovuotta ei mainita.
Lundahl, L., Reseskildringar och Dikter 12:dra delen. Hamburg. Painovuotta ei mainita.
Kalajoki, Atte, Runoileva merikapteeni / Kulttuurikuvia Merikosken partaalta. Oulu 1984.
Kirjeitä ja runokäsikirjoituksia Lars Lundahlin pojantyttären pojan Lars Tiusasen hallussa. Kirjeitä Atte Kalajoen hallussa.
SLÄKTGREN G
Lars'sonsson Lars Lundahl
Lars sonsson Lars Lundahl föddes i Uleåborg den 11 februari 1840 som Abrahams och Catharinas sjunde barn och första son. Han blev moderlös år 1850, varefter ansvaret för hemmets skötsel och för de yngre syskonen föll på de äldsta döttrarna.
Lasse gick till sjöss vid 16 års ålder. Före det hade han varit elev i Högre Elementarskolan i Uleåborg. Han slutade skolan efter tredje klassen år 1856. Han började på skonerten Iduna, Uleåborg, som kajutvakt, som seden var. Skeppsredaren, köpman C.H.M.Messman var förmodligen en bekant till familjen. Efter att ha inandats Östersjöns havsluft återvände ynglingen hem men hann ännu samma sommar till hamnarna vid Östersjön ombord på skonaren Servuus.
Här öppnade sig en bana som många gånger bokstavligen förde honom till andra sidan av jordklotet. För övrigt var detta yrkesval mycket typiskt för uleåborgare, då var tionde av stadens ca sextusen invånare tjänade sitt bröd som sjöman eller i något annat yrke inom sjöfarten.
Den första havsseglare Lasse Lundahl tog hyra på var Pallas, byggd i Toppila, Uleåborg, deplacement 291 läster, längd 145 fot. Bottnen var rentav utrustad med zinkbleck för att Ulla och för att motstå djur och alger i varma vatten. Pallas första resa 1857 sträckte sig till Irlands västkust till den välskyddade hamnstaden Queenstown, som blev Lasse välbekant. Dit återvände han från sina långfärder nästan som hem under mer än ett kvarts sekel.
För Lasse följde nu den ena resan på den andra; inom samma år som jungman på Pallas till Medelhavet, efter hemkomsten som understyrman på barken Helios ända till Kapstaden och 1861 ånyo på Pallas till Godahoppsudden. I slutet av år 1861 avlade han styrmansexamen i Kristinestad. Där hade han den 10 januari samma år trolovat sig med den sjuttonåriga kaptens-dottern Hilma Elisabeth Samulin. Hon var född i Vasa den 8 april 1843.
Efter skolan gjorde Lasse som styrman på barken Salmi sin första tur till Amerika, slutmålet var Havanna och återfärden gjordes via Medelhavet. Den 25 oktober 1863 vigdes Lasse och Hilma i Kristinestad. Sedan, senast 1864, följde igen en tur till Medelhavet. Denna gång seglade Lasse första gången som kapten. Båten hette Salmi och var en av Toppila varvsbolags båtar. År 1865 gjorde han ännu en resa tili Odessa.
År 1867 fick Lars Lundahl själv skeppsborgarrättighet i Uleåborg, men fortsatte i annans tjänst. På J.G.Bergboms bark Ilma styrde han kosan långt söderut, runt Godahoppsudden tili Arabiska havet. Med på resan följde kaptenskan Hilma, som den 12 maj 1868 nedkom med sin förstfödde Lars Albin, enligt traditionen på Arabiska havet men enligt matrikeln i Aden på Arabiska halvön. På denna resa var även Lasses syster Olivia Braxéns son Georg med som kajutvakt. Han var då endast 12 år gammal. Den lyckliga familjen återvände hem den 3 juni 1869. Sedan följde en resa via Medelhavet till Georgia i Amerika, därefter tur och retur till Liverpool, 1871-72 återigen över Atlanten, denna gång till New Orleans.
Mellan åren 1874 och 1880 återfinner vi Lundahl som förvaltare för J.W.Snellmans såg i Torneå, familjens boningsort var Röyttä uthamn. Hösten 1880 vidtog sedan resorna med barken Ahkera, resor som omnämns i Lasses diktböcker; till Havanna och Mexikobukten och tillbaka, till Matanza på Kuba, sedan till Pensacola och tillbaka till Liverpool, men dock inte hem, utan på redarens, vännen Svendelins order for han med ångaren Celtic till New York. Där hade Jennys kapten insjuknat och Lundahl måste ta över befälet för barken. Detta hände våren 1883. Hemhamn var dock endast Helsingfors. Där sammanträffade kaptenen med sin hustru och sin förstfödde Lars Albin, som nu 16-årig for som kajutvakt på sin första resa. Far och son seglade via Medelhavet till Rio och äntligen i augusti 1884 tillbaka till Europa.
Långfärderna upphörde uppenbarligen här, dock torde Lundahl ännu ha seglat Jenny på Östersjön och kanske också på Nordsjön. Därefter avlade han ångbåtsbefälsexamen och förde under de påföljande åren Valamo klosters båtar på Ladoga. Hädanefter tillbringade han vintermånaderna i Uleåborg där Lundahlska gården låg vid Lilla Nygatan 44 (Pieni-Uusikatu) med bostadsbyggnaden på hörntomten på Smedsgatans (Sepänkatu) sida, räknat från Braxéns vid Kajanagatans hörn "sju lyktstolpar och åt höger".
En diktande sjökapten
Lars Lundahls käraste intresse var att skriva vers. Lika som syster Cilly skrev också Lasse ofta, om inte oftast även breven på vers.
Trots sina långa resor och de långa perioder han var borta uppehöll Lasse kontakten till sin familj, sina nära släktingar och sina många vänner. Han mindes bröllop och begravningar, mindes bröllopsdagar, även andra än sin egen och lyckönskade sina vänner till födelse- och namnsdagar. Han skrev minnesord såväl till sina närmaste kolleger som till mer avlägsna bekanta och till människor han värderade, även till många av hemstadens märkesmän. Dessa hälsningar var nästan utan undantag på vers, åtminstone om de var skrivna på svenska. Svenska var hans modersmål, men han gjorde ibland försök att skriva på finska, någon gång även på engelska. På prosa skrev han god finska.
Det är svårt att sluta sig till vid vilken ålder Lasse började skriva dikter, förmodligen skrev han hela sitt liv. Själv var han endast 17 år gammal när han fick en dikt till Laurentius-dagen av sin två år yngre syster Cilly. Redan då började syskonens korrespondens - på vers. Månne inte jung-mannen svarade med en vers! Jag har inget belägg för detta, men det är tänkbart att någonting finns i kapten Lars' sjömanskista på Runsala, Erstavik!
Förutom att en del av Lars Lundahls brev och handskrivna hälsningar i versform finns bevarade, finns även tryckta hälsningar till bemärkelsedagar, ett par bröllopsdagsdikter och hans två diktböcker, dessa tryckta i Hamburg. Däremot verkar det som om bägge upplagorna av dikten "Eldsvådan i Uleåborg" skulle försvunnit som agnar för vinden. Den sistnämnda är som tryckalster äldre än de i Hamburg tryckta.
Den 2 och 3 november 1882 härjade i Uleåborgs centrum en brand som i tio kvarter jämnade tiotals gårdar med marken. Kapten Lars hade lämnat Uleåborg en månad tidigare men fick där han färdades rätt mycket underrättelser om branden och även om dramatiska och tragikomiska händelser under eldsvådan. Han kände förhållandena i sin hemstad och nästan alla invånare i centrum så han kunde skriva nära nog som ett ögonvittne. Så levande och färgrik är dendär "Eldsvådan i Uleåborg"/d. 3. Nov. 1882". Den är en satirisk krönika, men även skämtsam, enligt författarens försäkran avsedd att läsas med humor utan att ta anstöt...
Rubriken är ur diktboken Reseminnen och Skildringar / af L.Lundahl. 1 detta första häfte, tryckt i Hamburg, förekommer dikten redan för tredje gången. Dessutom har jag till mitt förfogande ett med blyertspenna kopierat poem, som kunde vara ur 2:dra upplagan av ett "skillingtryck". Av detta särtryck har jag sett endast rubriken i P.W.Snellmans Uleåborgs Handelsgilles historia (Oulun kauppaseuran historia): Den 2:dra förändrade och förbättrade upplagan /af/"Eldsvådan i Uleåborg"/ d. 3. Nov. 1882. Där ingår inledningsversen och första strofen. De är identiska med de i vershäftet tryckta, liksom den handskrivna kopians punkt 1. bortsett från två små ord som fogats till strofen. Åtminstone särtryckets 2:dra upplaga är tryckt hos Barck i Uleåborg.
De sista långa och överlånga resorna till sjöss har Lars beskrivit i en serie dikter, som omfattande åren 1881-84 bildar en helhet. Dikterna utgav han på egen bekostnad i två samlingar och bägge trycktes i Hamburg i A.Köhler W.w:s tryckeri: ovannämnda Reseminnen och Skildringar och Reseskildringar och Dikter/2:dra delen/ af L.Lundahl. (Den senare till priset "Fm 2,25 pr. häfte") Vardera saknar tryckningsårtal (mycket allmänt i Tyskland), men av många orsaker kan man fastslå att första delen tryckts tidigast 1885. 1 Uleåborgs Stadsbibliotek-Landskapsbibliotek har bevarats ett band, singelexemplar, som innehåller vardera delarna. På titelbladet i första delen har den första ägaren skrivit sitt namn och årtalet 1886.
Lundahls "Reseminnen" börjar med dikten "Havana". 1 underrubriken nämnes att skildringen är från år 1881. Exakt datum ser man redan på första raden: "En Söndag i Fastan, det var den 12te Mars / Just tids nog, att solen ej hunnit gå neder! / Inseglade "Ahkera" skyndsamt bevars, / Att ibland de Andra få ankra med heder /---/ På Cuba vid Mexico golfen." Denna resa hade börjat i Uleåborg 1880 vid oktober månads ingång och följande år den 14 juli ankrade Ahkera igen på redden utanför Uleåborg. Dikterna med anknytning till Uleåborg ingår i början av denna samling, bl.a. dikten om branden, och redan före denna en mycket varm hembygds-skildring Uleåborg.
Första samlingen slutar med en dikt skriven på Medelhavet och den andra börjar, efter företal och förklaring, med en dikt som anger att det är fråga om samma resa. Mellanrubrikerna i innehålls-förteckningen förtäljer fortsättningen: Marseille, Rio, Haiti, Fort Liberte. Ett poem tili Lars Lundahls egen 20-års bröllopsdag har placerats i slutet av boken, likaså dikten Johannes dagen 1885, som är tillägnad flere med namnet Johannes.
Livsfilosofi och allvarsam begrundan präglar många av de tryckta dikterna. Ett slags andlig bekännelsedikt är Min Lots som ingår i första delen. Dikten som sådan bifogas denna biografi. Den kan vara skriven år 1882. Andliga versstumpar finns även bevarade i manuskript, bl.a. från tiden april-maj 1881.
Lars Lundahl tycks av fotografier att döma ha varit en reslig man. Till sin natur var han sällskaplig och uppenbarligen även en mycket omtyckt sällskapsmänniska. Utom sin Stora släkt - Lundahlerna förefaller att ha hållit väl samman - hade den diktande sjökaptenen många vänner, utom i Uleåborg och annanstädes i Finland också i många fjärran hamnstäder. Han var även mycket nationellt sinnad, hur internationell han än var, och visade sig under ofärdsåren vara en orubblig patriot.
I sällskap var Lasse Lundahl skämtsam och humoristisk och humorns betydelse betonar han också i många av sina rim. Av både brev och dikter framgår att han allvarsamt begrundade både sitt yrke och människans tillvaro överhuvud. Det är möjligt att han i endel kretsar och även i hemmet, enligt dåtida mäns sed, kunde förefalla dominerande, "herre i sitt hus" s.a.s., isynnerhet under sina sista år, då han redan var sjuklig. Å andra sidan kan det hända att intrycket av en isolerad och kanske "viktig" familjefar uppstod även därför att han hade dendär oförbätterliga "Lust zu fabulieren". Så vitt man vet hade hans svärson, järnvägstjänstemannen, som också skrev poesi, Gunnar von Numers, tydligen efter att ha hört något negativt omdöme, sagt att "inte var det dess värre fel på morfar än det var på hans generations män i allmänhet, utom att han så förtvivlat ville dikta". (Ur dotterdottern Gund von Numers-Snellman-Liljeblads brev).
Familjen såg väl inte alltid Lasses diktande som något mer än en onödig "urani" men för Lasse själv var det dock, utom kanske en flyktväg också ett sätt att förverkliga sig, på sätt och vis en annan dimension vid sidan av hans krävande yrke.
Det förefaller som om Lars Lundahl varit sina vänner trogen och av korrespondensen med dem och syskonen framgår att han var varm och känslig och att han hade tänkt och läst mycket. Senast i medelåldern och därefter synes andliga frågor ha sysselsatt hans tankar. Möjligen hade han genomgått någon religiös kris. Han trodde på Gud och strävade till att följa Jesu lära. Man förnimmer att han inte i sina verser fåfängt uttalade Herrens namn.
Lars sonsson Lars Lundahl avled plötsligt i Uleåborg 23.3.1905 och fick sin viloplats i Uleåborg invid sina föräldrar.
Översättning av Birgit Grünstein
|
 | ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
