Lundahl-sukuyhdistys-Släktföreningen Lundahl

Kotisivut

	Etusivu

	Ajankohtaista

	Säännöt

	Sukuhaarat

	Sukuarkisto ja valokuvia

	Sukukirjeitä

	Sukupuu

	Sukuneuvosto

	Linkit

	Vieraskirja

	Jäseneksi

Sukuhaara H

Septimia Cecilia Catharina Lundahl, vuodesta 1863 Calamnius,
s. 18.6.1842 Oulu, K. 12.2.1924 Suomussalmi

"Oi te entisajan papinemännät! Te olitte kuin hyvät hengettäret, jotka levititte ympärillenne valoa ja lämpöä. Teillä oli rohkeutta ja tarmoa, kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa, mutta ennen muuta teillä oli rakkautta, väsymätöntä, loppumatonta rakkautta, joka kirkasti teidän elämänne ja säteili teistä koko ympäristöönne. Hiljaa ja vaatimattomasti te elitte ja toimitte, ette omasta mielestänne mitään tehneet. Yhtä nöyrästi te otitte vastaan surut ja ilot, vastoin- ja myötäkäymiset, Jumalan kädestä ne otitte ja uskoitte, että kaikki Herran tiet koituvat hyväksi niille, jotka häntä rakastavat.”

Nyt kuvattavamme papinemäntä oli yksi niistä monista uskollisista työntekijöistä, jotka laajan Pohjanmaan kaukaisissa seurakunnissa ovat eläneet, iloinneet, murehtineet, uurastaneet ja viimein ummistaneet väsyneet silmänsä ikuiseen lepoon.

Hän, Cecilia Calamnius, o.s. Lundahl, oli syntynyt v. 1842 Oulussa, jossa vietti lapsuutensa päivät. Menetettyään jo lapsena äitinsä ja 16-vuotiaana isänsä hän sai kasvatuskodin Kemin Pörhölän pappilassa vanhan lapsettoman pastoriparin luona. Ajan tavan mukaan hän sai perehtyä koko maalaispappilan talouteen. Aamulla varhain hänen oli oltava maitokamarissa, kun karjakko tuli lypsyltä. Leivintuvassa hän sai perehtyä leipomisen salaisuuksiin. Syysteurastusten aikana hänen piti olla näkemässä ja oppimaassa miten liha paloiteltiin ja suolattiin. Lohen ja muunkin kalan suolaaminen hänen luonnollisesti piti osata asuessaan lohistaan kuuluisan joen varrella. Kaljanpanotaito ja keittäminen y.m. ruoanlaitto tulivat tietysti nekin Cecilialle tutuiksi ja helpoiksi.

Eikä käsitöitäkään unohdettu. Villojen karstaus ja kehruu olivat mieluisia puhdetöitä. Sukankudin oli aina käsillä joutohetkiä varten ja vaatteet, niin alus- kuin päällysvaatteet neulottiin itse. Saipa nuori neitosemme siis ripeästi liikkua hankkiakseen itselleen silloin tällöin vapaahetken lukemista varten. Sillä se häntä huvitti.

Cecilia sai kyllä osakseen paljon hyvyyttä ja huolenpitoa kasvatusvanhempiensa puolesta. Mutta ehkäpä vilkas, herkkämielinen tyttö sittenkin tunsi orpoutensa ja kaipasi erityisesti äitiä. Ja kenties juuri se, että hän itse oli äidittömänä kasvanut, vaikutti sen, että hän myöhemmin itse ollen äitinä jaksoi niin paljon antaa.

Niin kuluivat kultaisen nuoruuden vuodet enimmäkseen yksinäisyydessä ja arkisessa työssä ja toiminnassa. Mutta jäihän sittenkin aikaa haaveiluun ja runoiluun. Kirjeet hajallaan asuville sisaruksille saivat usein runomuodon.

Tulipa sitten taloon vanhalle pastorille nuori apulainen. Jokapäiväinen kanssakäyminen herätti pian nuorissa sydämissä lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan. He näkivät toisensa arkielämän uutterassa aherruksessa, joutuivat keskustelemaan elämänarvoista ja katsantokannoista ja oppivat antamaan arvoa toisillensa. Ja pian oli molemminpuolinen kiintymys niin suuri, että nuoret olivat valmiit solmimaan liiton, liiton, joka osoittautui onnelliseksi ja lujaksi niin myötä, kuin vastoinkäymisis-säkin. Se tapahtui v. 1863, ja morsian oli silloin 21 ja sulhanen 29 vuotta vanha.

näännyttämät, ryysyiset, viluiset raukat turvasivat ensisijassa pappilaan ja hyväsydäminen papinemäntä teki parhaansa auttaakseen ja lohdut-taakseen.

Nuori pari asui Kemissä pari vuotta, kunnes Ben tuli kappalaiseksi Pulkkilaan, jonka pienessä pappilassa perhe joutui asumaan toistakymmentä vuotta. Kemissä jo oli heidän ensimmäinen lapsensa syntynyt ja Pulkkilassa perhe edelleen kasvoi, joten sieltä pois muutettaessa lasten luku oli jo seitsemän.perheellä oli syötävää, niin kauan oli toisillekin antaa, mutta niinpä jouduttiinkin pappilassa kireimpänä aikana syömään pettuleipää.

Pulkkilassa nuori papinemäntä varsin pian joutui kosketuksiin elämän ankaran vakavuuden kanssa. Vuosi 1867 oli vaikea nälkävuosi, joka kovasti koetteli tämänkin pitäjän asukkaita. Avunanojia kulki alitui-seen, kokonaiset perheet olivat lähteneet liikkeelle. Nälän Eivät olleet omatkaan varat kehuttavat, mutta niin kauan kuin omalla

Iloista antajaa Jumala rakastaa. Siunaus oli tämänkin antajan yllä, ahdingosta selvittiin ja taas tuli parempi aika. Lapset kasvoivat ja kehittyivät, olivat kuten vanhemmatkin yleensä terveitä ja reippaita, liikkuvia ja vilkkaita. Niinpä ei äidiltä koskaan loppunut parsiminen eikä paikkaaminen, mutta iloisesti laulaen hän sen suoritti, vaikka joskus kiivastuikin, kun joku pikkupojista kesken kiireimmän työn tuli äidille näyttämään suurta palkeenkieltä lujina pidettyjen housujen takapuolessa.

Yleensä lapset saivat tässä kodissa kasvaa varsin vapaasti. Heitä kiellettiin vain siitä, mikä oli pahaa, muuten he saivat liikkua ja leikkiä miten halusivat, mennä rantaankin ja soudella veneellä, kun olivat ensin oppineet airoja käyttämään ja venettä hoitamaan. Heidän piti vain kertoa, minne menivät ja tulla kotiin määräajalla. Säännöllisistä aterianajoista oli myös koetettava huolehtia.

Poikien käteen annettiin puukko sangen varhain, samoin saha ja vasara. Ja niinpä heistä useista kehittyikin melko taitavia kaikenlaisissa pikku askareissa, joissa näitä aseita tarvittiin. Isässään, joka oli melkoinen puuseppä, oli pojilla kärsivällinen ja oiva ohjaaja näissä töissä ja samoin kalastuspuuhissa. Vanhempien ja lasten välillä vallitsi yleensä vilpitön avomielisyys. Iltarukouksen yhteydessä äidille tunnustettiin mahdolliset päivän kuluessa sattuneet kommellukset, ja rauhallista ja turvallista oli lapsen nukahtaa, kun oli saanut sekä äidin nuhteet että anteeksiannon.

Vanhimmat pojat kävivät jo Oulun lyseota, kun perhe v. 1879 siirtyi syrjäiseen Suomussalmen pitäjään, jonne perheen pää oli nimitetty kirkkoherraksi.

Korkealla vaaralla sijaitsevasta Karhulan pappilasta tuli siten se paikka, jossa niin hyvin kirkkoherra kuin hänen vaimonsa joutuivat varsinaisen elämäntyönsä suorittamaan.

Pitäjä on laaja ja harvaan asuttu. Lienee sen äärimmäisiltä liepeiltä kirkolle noin 8 peninkulmaa, kenties enemmänkin. Laajan, monilahtisen Kiantajärven uljaat selät sekä eroittavat että yhdistävät pitäjän monia kyläkuntia.

Alhaalta päin, t.s. Oulusta ja Kajaanista, tuleva maantie päättyi siihen aikaan Kiantajärven rantaan. Se, joka oli matkalla pappilaan tai kirkolle, sai jättää järven taa ajoneuvonsa ja suorittaa lopun matkaa veneellä ja jalkaisin. Kirkonkylässä oli maantietä ainoastaan pappilasta kirkolle, hiukan yli neljä kilometriä, eikä muuta maantietä koko pitäjässä ollut, paitsi äsken mainittua, joka sen yhdisti muuhun maailmaan. Kaikki liikenne pitäjässä kesäisin oli siis suoritettava joko jalkaisin tai veneellä. Talvella voi ajaa hevosella.

Pappila sijaitsi erinomaisen kauniilla paikalla noin kilometrin päässä järvestä. Lähimpiin naapureihin oli parin kilometrin matka. Eivät siis naapurit häirinneet.

Kansa oli köyhää, parhaissakaan taloissa tuskin saatiin omista pelloista syömäviljaa riittämiin. Maa ei ollut erinomaista, halla hätyytti usein eikä viljelystaitokaan ollut kehuttava. Karjantuotanto oli niukkaa, sillä laitumet olivat peräti laihat. Kontio teki tihutöitään silloin tällöin. Kaasipa se pappilankin karjaa parina kesänä.

Lääkäriä ei ollut lähempänä kuin Kajaanissa, myöhempinä vuosina sentään jo Hyrynsalmella, eikä edes apteekkia. Väestö oli hyväntahtoista ja ystävällistä, vaikkakin hidasta ja usein saamatonta.

Sellainen oli ympäristö, johon uusi kirkkoherranväki nyt joutui. Ihmiset olivat tottuneet kaikenlaisissa asioissa saamaan apua ja neuvoja pappilasta.

Kunnallisissa asioissa tarvittiin kirkkoherraa alituisesti. Jos taas oli sairautta, turvauduttiin ruustinnaan. Ehkä hän osaisi neuvoa, ehkä hänellä olisi lääkkeitä. Varsinkin silmätaudit olivat yleisiä ja niihin tiesi Cecilia useimmiten neuvon ja antoi haudevedet ja yksinkertaiset hoito-ohjeet.

Jos joku oli polttanut itsensä, tultiin ruustinnalta hakemaan voidetta palohaavoihin, jos sylilapsi oli saanut vatsavaivoja, piti ruustinnan tietää, millä se parannetaan. Ja useimmitenhan hän sen tiesikin. Kokemus opetti hänelle monenlaista ja milloin hän kaupungissa käydessään joutui tutun lääkärin pariin, hän pyysi tältä neuvoja ja lääkkeitä yleisimpiin tapauksiin.

Niin oli pappila mieleinen käyntipaikka seurakuntalaisille. Usein sinne oli asiaa ja jos ei varsinaista asiaakaan ollut, tultiin muuten vain tervehtimään, juttelemaan ja huoliansa puhumaan. Köyhien mökkiläisten joukossa oli Cecilialla monta hyvää ystävää, jotka aina saivat viemisiä kotiin lähtiessään. Tuskinpa lienee varsinaisia avunpyytäjiäkään koskaan tyhjinä pappilasta pois lähetetty.

Pappilan talous oli melkoisen suuri. Perhe oli täälläkin lisääntynyt yhdellä tyttärellä, lisäksi oli omien moitteita, kun olivat laiminlyöneet hevosten puhdistamisen tai jättäneet hikeen ajetun hevosen loimetta seisomaan talliin.

Tyttäret saivat jo pienestä pitäen olla äidin mukana, joskaan ei aina työssä, niin kuitenkin auttamassa ja näkemässä.

lasten ohella varsin usein joku vieraskin pappilassa, milloin jokin sukulainen, milloin muu tuttava. Ja matkustavaisia vieraita oli usein. Olihan siihen aikaan ihan luonnollinen asia, että kuka matkustavainen vain pitäjään tuli, hän poikkesi pappilaan kuin majataloon ainakin.

Ja kaikki otettiin ystävällisesti vastaan ja tarjottiin mitä talossa oli vaatimattomasti ja kursailematta. Tuottivathan varsinkin pitkämatkaiset vieraat vaihtelua kaukaiseen erämaan pappilaan, toivat tuulahduksen suuresta maailmasta, sen riennoista ja pyrkimyksistä.

Talvet olivat hiljaisimpia aikoja pappilassa. Silloinhan olivat kaikki koulua käyvät lapset poissa kotoa, eikä silloin monesti vieraitakaan ollut. Silloin kudottiin kankaita ja tehtiin muitakin käsitöitä. Ja usein iltaisin, kun palvelustytöilläkin oli aikaa, keräännyttiin arkihuoneeseen käsitöille ja isä-rovasti luki ääneen jotakin hyvää kirjaa. Ne olivat herttaisia, lähentäviä hetkiä perhepiirissä. Silloin oli Cecilialla hämyhetkinä usein myös tapana istahtaa soittokoneen ääreen ja antaa tunnelmansa purkautua säveliin.

Cecilia oli palvelusväelleen hyvä, mutta vaativainen emäntä. Ei hän suvainnut huolimattomuutta eikä velttoutta askarten suorittamisessa. Syyllinen sai usein sangen ankarat ja kiivaat nuhteet, mutta ei koskaan syyttä. Ja itse hän oli hyvänä esimerkkinä. Kaikkiin ja kaikkeen hänen huolenpitonsa ulottui, keittiöstä maitohuoneeseen, kellariin, aittaan ja

antoi apua milloin missäkin kylässä. Mutta suuri osa avustustyöstä jäi kuitenkin pappilan varaan.

Ja niinpä saivatkin Ben ja Cilly usein aamusta iltaan ottaa vastaan pyytäjiä, punnita jauhoja ja joskus muutakin ruokatavaraa, etsiä sopivia vaatteita ja merkitä kirjoihin jakamansa. Tuota avustustoimintaa jatkui sitten vuosikausia joskus hiljaisemmin ja vähäisessä mittakaavassa, joskus laajemmin. Ellei Cilly jo ennen olisi jotakuinkin tuntenut seurakuntalaisiaan, oppi hän heidät siinä avustustoimessa tuntemaan ja tuli ikään kuin lähemmäksi.

Juhlapäiviksi pappilassa muodostuivat joululomat, jolloin nuoret, mikäli vain mahdollista oli, saapuivleivintupaan, päärakennuksesta väen-tupaan ja saunaan, navettaan, kanahuoneeseen ja talliin. Hevoset olivat hänen erityisiä suosik-kejaan ja monesti saivat rengit kuulla kursailemattomia "Sitähän tässä taloudenhoitajalta ennen muuta vaaditaan, että hänet uskolliseksi havaitaan.
" Se näyttää olleen Cecilian tunnus hänen hoitaessaan niin perheen- kuin seurakunnanäidin tehtäväänsä.

Mutta vuodet kuluivat, Ben ja Cecilia olivat jääneet yksin. Ikä oli heitellyt hopeitaan heidän hiuksiinsa, mutta molemmat olivat vielä sielultaan virkeitä. - Taas tulivat kovat ajat ja puute. Ei jaksanut köyhä kunta itse puutteenalaisiansa huoltaa, talollisetkin olivat hädässä, ja kurjuus tuntui käyvän ylivoimaiseksi. Pääkaupungissa perustettu hätäaputoimikunta rupesi pian lähettämään kuormittain avustusta tänne nälkämaille. Ja mikäpä oli luonnollisempi avunjakopaikka kuin pappila. Toimikunnalla oli kyllä omakin jakelijansa, joka pitäjän syrjäkulmilla at vanhaan kotiin joulua viettämään. Lukemattomat kerrat uskollinen Junnu ja joku muu renki lähetettiin pappilan hevosilla Ouluun noutamaan rakkaita tulijoita

sieltä kymmenien peninkulmien takaa. Ja sillä aikaa pappila valmistui kuin juhlaan. Suursiivoukset, leipomiset, kaljanpanot, kaikki ne kävivät kuin leikiten ja odotuksen viehättävä jännitys valtasi koko talon sinä päivänä, jona laskelmien mukaan matkamiesten piti saapua.

Silloin savusi sauna alhaalla notkossa, sillä kuumana piti kotoisen kylyn sulkea syliinsä pakkasen puremat matkaajat. Ja pihalla vartioitsi Halli valmiina hälyyttämään, kun ensimmäisen tutun kulkusen kilahdus kajahti sen korviin korkean kotivaaran alta. Silloin piti kahvikulta äkkiä jouduttaa ensi lämpimäksi.

Vaikea oli tietää, kummalla puolella, tulijainko vai vastaanottajain, ilo oli suurempi. Suloinen rauha täytti mielen ja kiitollisuus.

"Nyt on kaikki kotosalla

kaikki saman katon alla.

Oi kuin suuri armo Herran,

että saimme vielä kerran

tulla tänne yhtehen,

kiitos Isä taivainen!"

Näin alkaa eräs Cillyn tällaisessa tilanteessa sepittämä runo, joka, ihme kyllä, on suomenkielinen. Muuten hän, jonka suomenkielen taito ahkerasta harjoituksesta huolimatta aina pysyi puutteellisena, kirjoitti ruotsiksi niin runonsa kuin kirjeensä. Hän oli niitä, jotka kaikesta osaavat kiittää ja iloita pienimmästäkin aiheesta. Huolimatta kaikesta raskaasta ja vaikeasta, mitä elämä hänenkin kohdal-leen toi, hän löysi siitä niin paljon iloa, niin paljon hyvää, että hänellä mielestään aina oli syytä kiittää. Tässä lieneekin ainakin osittain syy siihen, että hän taisi levittää niin paljon valoa ympärilleen.

Aika riensi ja ikä kului. Pappilan vanhusten suotiin elää korkeaan ikään. He saivat viettää kultahäitä ja vielä kerran nähdä kaikki lapsensa ja lastensa lapset ja heidän kanssaan joukon sukulaisia ja ystäviä kokoontuneina ympärillensä rakkaaseen Karhulaan.

Silloin jätettiin arkiset huolet hetkeksi syrjään. Hopeahapsisen Benin leppeitä kasvoja kirkasti valoisa hymy ja Cilly säteili. Kauniina kajahtivat laulut ja virret, juhlamieli vallitsi kaikkialla ja kuulaan kirkkaana kaartui syyskesän taivas yli juhlivan pappilan.

Mutta vanhusten pitkä päivä oli kallistunut iltaan. Elämänsä ehtoona Cilly sai kantaa raskaimman murheensa. Hän, jota heikkous ja monenlaiset vaivat jo kauan olivat rasittaneet, oli aina luullut ennen täysissä voimissa olevaa elämänkumppaniaan pääsevänsä matkan päähän. Niin ei kuitenkaan käynyt. Aivohalvaus kaasi Benin keskeltä työtä tautivuoteelle, ja kymmenen päivän päästä Cilly oli leski.

Se isku oli murtaa hänet. Isäänsä viimeiseen lepoon saattamaan rientäneet lapset tapasivat äitinsä niin lohduttomana, niin murtuneena ja ruumiillisestikin sairaana, että he pelkäsivät aivan kuin päivän viimeiset säteet heittävät kultiaan ennen päivänlaskua.

Sitten tuli kaivattu kotiinkutsu. Muutaman päivän ankara sairaus riitti lopettamaan vanhuksen heikentyneet voimat. Vanha, uskollinen Junnu, itse jo iän ja sairauden murtama, pyysi saada ajaa rekeä, jossa hänen rakastettu emäntänsä saatettiin kirkkosaareen puolisonsa rinnalle pian menettä-vänsä äidinkin. Hän tointui kuitenkin, vaikka hitaasti, nöyrtyi ja alistui kohtaloonsa, kuten niin monesti ennen. Mutta iloisuus oli poissa. Iäisyyskodin kaipuu tuli yhä suuremmaksi eikä tämä elämä enää jaksanut kiinnostaa.

Sitten tuli toinen raskas askel, kaikkien papinleskien surullinen kohtalo, Muutto pois rakkaaksi käyneestä pappilasta, joka 37 vuoden ajan oli ollut hänen ja hänen rakkaittensa onnellinen koti, jonne oli voinut vastaanottaa ei vaan lapset, vaan heidän perheensäkin ja lisäksi lukuisat ystävät, jossa oli voinut tarjota vieraanvaraisuutta ja turvaa monelle puutteenalaiselle ja yksinäiselle. Ja vielä tuli ero koko paikkakunnasta.

Cilly muutti nyt poikansa Rurikin pappilaan Keski-Pohjanmaalle kunnes pojan kuoleman kautta menetti tämänkin turvapaikan ja palasi viimeisiksi elinvuosikseen Aina-tyttärensä luo Suomus-salmelle. Sieltä hän väsymättömästi lähetti hajalla asuville lapsilleen usein silloinkin vielä runo-mittaisia kirjeitä, muisteli menneitä aikoja, iloitsi iloitsevien, itki surevaisten kanssa ja jokaiselle, jonka kanssa hän kosketuksiin tuli, oli hänellä ystävällinen sana annettavana. Niin kauan kuin iän himmentämä näkö salli, valmistivat hänen ahkerat kätensä monille lastenlapsille sukkaparin toisensa jälkeen. Tämä näön himmeneminen oli kyllä hänen toimeliaalle luonteelleen melkoinen koette-lemus, mutta nöyrin mielin hän senkin kantoi. Ja hänen entinen valoisa hilpeytensä palasi vielä kirkastamaan hänen iltahetkiänsä, lepäämään. Vielä kerran kokoontuivat pappilan lapset kukin kulmaltansa kalliin

äitinsä ympärille hänelle viimeistä palvelusta tekemään. Ja penikulmien päästä hiihtivät monet vanhat ystävät pyryssä ja pakkasessa rakasta ruustinnaansa saattamaan.

Lyhennelmä Vilma Reinilän kirjoituksesta

Äidin päivä -julkaisussa v. 1932, laatinut Elina Reinilä

X - X - X - X - X - X

Cecilia Septimia Katharina Lundahl syntyi Oulussa 18.6.1842 vanhempiensa kahdeksantena lapsena, seitsemäntenä (Septimia!) tyttärenä. Hänen ollessaan vasta kahdeksanvuotias hänen äitinsä kuoli ja toisten kahdeksan vuoden kuluttua hän jäi täysin orvoksi. Perheen lapset joutuivat sukulaisten ja ystävien hoiviin. Cecilia sai kasvatuskodin Kemin Pörhölän pappilassa pastori Christian Johan Matias -Alarikinpoika Castrenin ja hänen vaimonsa Brita Margarethan, o.s. Burman, luona. Nämä olivat tuolloin jo iäkkäitä, seitsemissä-kuusissakymmenissä, eikä heillä ollut omia lapsia.

Vuonna 1861 tuli kasvatusisän apulaiseksi nuori pastori August Benjamin Calamnius, Ben, silloin 27-vuotias. Jo parin vuoden kuluttua Cecilia, Cilly ja hän solmivat avioliiton. Häät vietettiin 1.9.1863. Sitä ennen oli kasvatusisä kuollut edellisen vuoden lopulla.

Nuori pari asui vielä pari vuotta Kemissä, jossa ensimmäinen lapsi syntyi. Jo v. 1865 tuli muutto Pulkkilaan, jossa perhe asui vuoteen 1879 ja koki siellä mm. vaikeat nälkävuodet. Perhe kasvoi, lapsia oli jo seitsemän ja vanhimmat heistä kävivät koulua Oulussa.

Vuonna 1879 seurasi muutto Suomussalmelle, jonne Ben oli v. 1877 nimitetty kirkkoherraksi. Siellä syntyi perheen nuorin lapsi. Siellä suorittivat molemmat pääasiallisen elämäntyönsä, Cilly pappilan emäntänä. Siellä hän joutui olemaan äitinä paitsi perheelleen, myös monille sukulaisille ja hoitamaan monet matkustavaiset vieraat, muuta majapaikkaa kun koko pitäjässä ei ollut.

Vuodet kuluivat, pappilan lapset hajaantuivat. Vuonna 1913 he kaikki saivat vielä kokoontua vanhempiensa kultahäihin. Vain vähän yli vuosi sen jälkeen aivohalvaus vei Ben-rovastin hautaan ja leskeksi jääneen Cecilian oli luovutettava pappila Benin seuraajalle. Aluksi hän siirtyi Rurik-poikansa pappilaan Evijärvelle, mutta tämän kuoltua hän palasi Suomussalmelle Aina-tyttärensä, "Vanhan Postineidin" luokse. Hän kuoli Suomussalmella 12.2 1924.

P.R.

Cecilia Calamnius kirjoitti usein kirjeensä runomitassa. Tässä eräs niistä, kirjoitettu v. 1920 pojantyttärille Aune, Enni ja Irja C:lle. Nämä olivat Väinö C:n tyttäret hänen ensimmäisestä avioliitostaan Alfhild Elisabeth (Alli) Sandbergin kanssa. Äitinsä kuoltua he olivat usein Rovaniemellä äidinisänsä luona. Cacilia oli tämän kirjoittaessaan 78-vuotias.

Käsialanäytteeksi kortin osoitepuoli.

Till Morfars flickor

Till Morfars flickor, till alla tre,

En hjertlig helsning jag sänder!

Att er med "lekamliga ögon" få se,

det tror jag att alldrig mig händer.

Jag hörde berättas, (ja gissa af hvem?)

att der ni hos Morfar nu njuta

I alla samtidigt i mödernehem.

Han vill till sitt hjerta er sluta.

O' måtte ni också den lyckan förstå

I flickor, I älskade, kära