Lundahl-sukuyhdistys-Släktföreningen Lundahl

Amélie Lundahlin syntyessä Oulussa 26.4.1850 oli nainen ammattitaiteilijana vielä harvinaisuus Suomessa, ja hänen aloittaessaan 20-vuotiaana taideopintonsa Helsingissä oli taidemaalarin uran valitseminen suhteellisen varattomalle nuorelle naiselle edelleen uhkarohkeaa. Alunperin hän aikoikin antautua jollekin taideteolliselle alalle, jolla toimeentulo olisi turvatumpi, mutta alkoi pian tuntea vastustamatonta vetoa vapaan taiteen piiriin.

Ameélie Lundahl syntyi yksitoistalapsisen perheen nuorimpana ja menetti äitinsä Catharinan (s. Cajanus) vain hiukan yli kolmikuisena. Äitiänsä hän ei siten koskaan tuntenut, ja tämän sijaisena toimivat vanhemmat sisarukset, etenkin Amélieta 20 vuotta vanhempi Olivia (Braxen) ja 15 vuotta vanhempi Syster Amanda (Hertman). Amelien isä Abraham Lundahl toimi kuvernementin sihteerinä ja kaupunginviskaalina Raahessa ja Oulussa, ja nuorimman tyttären syntymän aikoihin perhe asui Oulussa, kauppias Nils Nyströmin talossa Kajaaninkadun varrella. Perheessä ilmeni paljon ja monipuolista taiteellista lahjakkuutta, mutta Amélien ohella otti taidealan ammatikseen vain Arthur-veli, josta tuli Arkadia-teatterin näyttelijä. Kuvataiteelliset taipumukset puhkesivat esiin paitsi Améliessa myös Syster Amandassa, joka ei kuitenkaan koskaan saanut alalle koulutusta.

Isän kuoltua vuonna 1858 huolehtivat vanhemmat sisarukset nuorimmaisesta. Ameélie asui jonkin aikaa mm. Olivia-sisaren luona Pudasjävellä. Koulua hän kävi Oulussa, jonne oli v. 1859 perustettu Svenska fruntimmerskolan, ja rippikoulun hän suoritti lankonsa Elias Fredrik Alceniuksen johdolla. Amélien lapsuudesta ja nuoruudesta on säilynyt tietoja niukasti. Läheisin sisaruksista lienee ollut Syster Amanda, jolla oli samansuuntaiset taipumukset. Kerrotaan heidän mm. tehneen yhdessä matkan Lappiin Amélien ollessa 17-vuotias. Syster Amandalta tunnetaan useita maalauksia ja piirustuksia, jopa öljyväritöitäkin, joten arvattavasti myös Amélie tutustui öljyväreihin jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa. Myös Olivia, jonka vaikutuspiirissä Amélie paljon oli, oli kiinnostunut maalaamisesta. Niukkojen tietojen varassa on kuitenkin vaikea arvioida, missä määrin perheenjäsenet ovat tukeneet Amélien päätöstä ryhtyä taiteilijan uralle.

Amélie Lundahlilla näyttää olleen alusta lähtien päämääränä omista asioistaan huolehtiminen ja itsensä elättäminen omalla työllään. Vuonna 1870 hän kirjoittautui oppilaaksi Suomen Taide-yhdistyksen piirustuskouluun. Opetus oli tuolloin vielä hyvin vanhanaikaista, esim. maalausta ei opetettu lainkaan. Monet opiskelivatkin öljyvärimaalausta yksityisesti jonkun vanhemman taiteilijan johdolla, Amélie saksalaisen Bernhard Reinholdin, joka oli teknisesti taitava, mutta pinnallisuuteen taipuvainen muotokuvamaalari. Amélien opiskeluaikana vuonna 1873 Reinhold maalasi tämän Cecilia-sisaren miehen vanhemman veljen Johan Wiktor Calamniuksen muotokuvan. Perimätieto kertoo, että tästä muotokuvasta maalattu jäljennös olisi Syster Amandan tekemä. Todennäköisempää lienee, että jäljennöksen olisi maalannut Reinholdin oppilaana ollut Amélie.

V. 1872 Amélie Lundahl sai valtiolta 1000 mk:n apurahan, jonka hän näyttää käyttäneen opiskeluun Tukholmassa. Ilmeisesti kysymyksessä olivat tuolloin suosiossa olleet ns. "museo-opinnot". Hän mm. jäljensi National-museumissa ranskalaisen rokokoomestarin J.B.S. Chardinin "Pesijättären", jolla hän osallistui 1874 ensimmäistä kertaa Taideyhdistyksen vuosinäyttelyyn. Monet Amélie Lundahlin varhaisteoksista olivat ajan tavan mukaan jäljennöksiä vanhempien taiteilijoiden töistä. Amélie näyttää maalanneen mielellään mm. Alexandra Frosterus-Såltinin kertovia, tunteenomaisia aiheita. Taiteellisen kehityksen kannalta näitä esikuvia ja piirustuskoulun opettajia (Arvid Liljelund, C.E. Sjöstrand, Hjalmar Munster-hjelm) tärkeämmäksi muodostui kuitenkin Taideyhdistyksen koulun aikana syntynyt kiinteä ystäväpiiri, joka piti yhtä Amélie Lundahlin kuolemaan saakka. Tähän piiriin kuuluivat mm. Maria Wiik, Helena Westermarck, Helene Schjerfbeck, Ada Thilen, Sigrid af Forselles, Alma Engblom ja Ellen Favorin.

Vuonna 1877 myönnettiin Amélie Lundahlille valtion matka-apuraha, ja hän lähti syksyllä Pariisiin yhdessä Maria Wiikin kanssa täydentämään opintojaan. Tämä merkitsi lopullista ratkaisua taidemaalarin uran hyväksi. Koska Ranskan taideakatemia oli naisilta suljettu, kirjoittautui Amélie Academie Julianin naistenateljeehen, joka oli arvostettu ja hyvässä maineessa, ja jossa opettajina toimivat tunnetut taiteilijat - tuohon aikaan Gustave Courtois ja Tony Robert-Fleury. Amélie ja Maria vuokrasivat huoneet Seinen vasemman rannan halvasta pikku-hotellista. Aamuisin he lähtivät jo aikaisin ateljeehen, jossa he työskentelivät elävän mallin parissa sekä aamu- että iltapäivisin, ja palasivat kotiin vasta kello 7 illalla. Huoneet olivat tällöin aivan kylmät. Koska tuli ei lämmittänyt muuten kuin palaessaan, oli keksittävä halvempi lämmit-telytapa; Améliella ja Marialla se oli "pieni kuppi kahvia".

Maria Wiikin palatessa keväällä kotimaahan jäi Amélie Ranskaan. Tänä kesänä hän ensimmäisen kerran pääsi tutustumaan siihen ympäristöön, joka tuli merkitsemään hänen taiteelliselle kehitykselleen ratkaisevan paljon: hän lähti maalaamaan Bretagneen. Dramaattisten luonnon-olojensa ja maalauksellisen, kansanpukuja käyttävän väestönsä vuoksi oli Bretagne taiteilijoiden suosiossa, ja siellä oli voimakas pohjoismainen taiteilijasiirtokunta. Lauhkea ilmasto mahdollisti maalaamisen ulkosalla myös talvisaikaan. Karu luonto ja voimakas merellisyys vetosivat Améliehin, ja mahdollista on, että hän jossain vaiheessa maalasi myös Normandiassa. Bretagneen hän kuitenkin palasi yhä uudelleen Ranskassa viettämiensä vuosien aikana maalaten mm. Pont Avenissa, Concarneaussa ja Douarnenez'ssa.

Seuraava talvikausi sujui Pariisissa samoissa merkeissä kuin edellinenkin, mutta syksyllä 1879 Amélie vuokrasi Batignollesista oman ateljeen, jonka hän ilmeisesti jakoi Maria Wiikin kanssa. Tästä ateljeesta tuli Pariisissa opiskelleiden ja työskennelleiden suomalaisten taiteilijattarien kokoontumispaikka, jossa vietettiin iltoja taiteesta keskustellen. Talvikaudesta 1879-80 tuli merkitsevä myös sen vuoksi, että Amélie pääsi ensimmäistä kertaa osallistumaan Pariisin kuuluisaan kevätsalonkiin. Vaikka hänen pieni, neiti Catania ("Neiti C.") esittävä muotokuvansa hukkuikin taulujen paljouteen, oli näyttelyyn hyväksytyksi tuleminen taiteilijalle itselleen kuitenkin merkittävä edistysaskel, eräänlainen taiteilijan "valtakirja", jolla oli merkitystä koti-maan kannalta.

Koko Ranskassa oleskelunsa ajan Amélie Lundahl lähetti säännöllisesti teoksiaan kotimaan näyttelyihin. Hänellä ei kuitenkaan ollut Helsingissä tähän aikaan ketään läheistä, joka olisi voinut hoitaa käytännön järjestelyjä. Sekä näissä ongelmissa että eräissä taloudellisissa järjeste-lyissä hän sai apua Taideyhdistyksen intendentiltä B.O. Schaumanilta, jonka avusta hänen selvästi kuitenkin oli raskasta olla riippuvainen.

Ranskassa oleskelunsa aikana Amélie Lundahl näyttää käyneen kotimaassa vain kerran, kesällä 1879. Kesän 1882 alussa hän ilmeisesti raha-asioidensa johdosta joutui palaamaan Suomeen ja oleskelemaan täällä puolitoista vuotta. Kesän ja seuraavan talvikauden olivat Helsingissä myös Maria Wiik ja Helene Schjerfbeck, mutta heidän palattuaan Pariisiin maaliskuussa jäi Amélie kärsimään ankaraa kaipausta päästä pois, avarampiin oloihin. V:n 1884 alussa hän jälleen matkustikin Ranskaan, tällä kertaa Helena Westermarckin kanssa, ja vietti lähes koko seuran-neen vuoden Bretagnessa.

Täsmällistä tietoa ei ole siitä, milloin Amélie Lundahl lopullisesti jätti Ranskan, ilmeisesti kuitenkin vuoden 1885 aikana. Oleskelu kotimaassa jäi lyhyeksi, sillä jo tammikuussa 1886 hän oli Tukholmassa asuen Storgatanin numerossa 11. Mahdollisesti päätös siirtyä Ruotsiin oli kypsynyt jo viimeisen Bretagnen kauden aikana. Pont Avenissa oleskeli tuohon aikaan paljon pohjoismaalaisia taiteilijoita, etenkin ruotsalaisia, joista Amélie henkilökohtaisesti tunsi ainakin August Hagborgin. Hän myös ilmeisesti sai vaikutteita tämän bretagnelaistöistä. Ruotsin taide-elämä oli tuolloin juuri voimakkaassa käymistilassa. Taiteilijat nousivat vastustamaan akatemian ajamaa virallista taidepolitiikkaa ja organisoituivat omaksi järjestökseen. Amélie on varmasti ollut kiinnostunut tästä taistelusta, sillä hän osallistui ruotsalaisten taiteilijoiden järjestämiin yhteisnäyttelyihin ja toimi sittemmin Suomeen palattuaan täkäläisessä taiteilijaseurassa aktiivijäsenenä.

Takaisin Suomeen Amélie Lundahl ilmeisesti palasi noin 1890 vietettyään Ruotsissa nelisen vuotta. Hän asettui asumaan Helsinkiin, mutta matkusteli paljon sekä sisämaassa että ranni-koilla maalaamassa. Paitsi vuonna 1891 Tammisaaren seuduilla, hän maalasi mm. Ruovedellä yhdessä Maria Wiikin kanssa kesällä 1894. Talvella 1898 hän oleskeli Hyvinkäällä asuen Hyvinkään hotellissa, ja joitakin aikoja hän ilmeisesti vietti Järvenpään kartanossa, joka kuului Helena Westermarckin läheisille sukulaisille. Muita maalauspaikkoja olivat sisämaassa mm. Valkeakoski, Kangasala, Jämsä ja Suomussalmi, rannikkoseuduilla taas Kemiö, Sipoo ja Kirkkonummi sekä Ahvenanmaa, jossa hän joinakin kesinä liittyi Victor Westerholmin muodostamaan Önningebyn taiteilijasiirtokuntaan.

Helsingissä Amélie Lundahlilla oli 1890-luvulta lähtien ateljee Aleksanterinkatu 46:n ylimmässä kerroksessa, ja sinne kokoontuivat mielellään hänen ystävänsä. Heihin kuului myöhempinä vuosina myös muita kuin taiteilijoita; läheisimpiä olivat luonnonsuojelijana ja naisasianaisena tunnettu Constance Ullner sekä opettajat Alli Nissinen ja Ida Lindström. Amélien ullakko-ateljee ei ollut suuri, itse asiassa se käsitti vain huoneen ja alkovin. Elämän ulkoiset puitteet olivat vaatimattomat, ja saa vaikutelman jonkinlaisesta tilapäisyydestä, ikään kuin hän olisi jatkuvasti odottanut tilaisuutta matkustaa pois. 1890-luvun lopulla Amélie Lundahl alkoikin jälleen kerätä matkakassaa ulkomaanmatkaa varten, ja hän ehti tehdä niitä useampiakin. V. 1900 hän matkusti jälleen Pariisiin, tällä kerralla tutustuakseen maailmannäyttelyyn, mihin tarkoitukseen hänelle myönnettiin valtion ylimääräinen matka-apuraha. Jossain elämänsä vaiheessa hän teki myös matkan Tanskaan, mutta sen ajankohta ei ole tiedossa. Italiasta tuli jälleen näihin aikoihin taiteilijoiden mielenkiinnon kohde, ja Amélie Lundahlkin lähti sinne v. 1907 oleskellen talven mm. Firenzessä ja Sorrentossa, oletettavasti muuallakin. Tällä matkalla syntyi mm. akvarelleja, mikä viittaa siihen, että hän liikkui paljon; akvarellivärit on helppo kantaa mukana.

Amélie Lundahlin viimeisiä vuosia varjosti sairaus, joka lopulta teki hänet lähes työkyvyttö-mäksi. Ilmeisesti hän kuitenkin maalasi loppuun saakka, mutta tulokset heikkenivät suuresti. Hän sairasti useita vuosia leukemiaa ja hänen näkönsä muuttui äärimmäisen heikoksi. Oletettavasti työkyvyn heikkeneminen alkoi joskus Italian matkan jälkeen. Amélie Lundahlin

tapaiselle itsenäiselle luonteelle on varmaankin ollut vaikeaa sopeutua tilanteeseen, joka lopulta johti hänet myös taloudelliseen riippuvuuteen muista ihmisistä. Vaikka Oulun kaupunki maksoi pientä eläkettä, oli Amélie suuressa määrin riippuvainen maalaamalla saamistaan tuloista, hän mm. maksoi lääkärinlaskunsa tauluillaan. Jonkin aikaa hän oli toiminut veistokoulussa opettajana, mutta antoi sittemmin ilmeisesti pääasiassa yksityistunteja ja maalasi muotokuvia. Kun maalaaminen lopulta vaikeutui sai hän apua ystäviltään. Erityisesti Constance Ullner oli tukena viimeisinä vaikeina vuosina, jolloin Amélie asui ensin Järvenpäässä ja sitten Constancen luona Pitäjänmäellä lähellä Helsinkiä. Hän kuoli siellä elokuun 20. päivänä vuonna 1914.

Kuolinilmoitus Hufvudstadsbladetissa kertoo, että taiteilijatar kuoli "monivuotisen, iloisella mielellä kestetyn kärsimyksen jälkeen, sukulaisten ja lukuisan ystäväpiirin suremana ja kaipaamana". Amélie Lundahlin luonteelle ei ollut ominaista uppoutua sairauteensa. Amélien tunteneet antavat hänestä hyvin yhtäpitävän kuvan: hän oli vilkas, itsenäinen ja iloinen ihmi-nen, jolla ei ollut tapana ruikuttaa ja valittaa, pikemminkin hän pyrki muita rohkaisemaan ja auttamaan. Hän oli pirteä, sukkelasanainen ja musikaalinen, ja nämä ominaisuudet tekivät hänestä ystäväpiirin keskipisteen, jonka luokse mielellään kokoonnuttiin. Käytökseltään hän oli huomattavasti vapautuneempi kuin suomalaiset yleensä, mikä tietenkin johtui pitkästä ulkomailla oleskelusta. Lisäksi hän poltti savukkeita, mitä ei pidetty lainkaan naisille sopivana. Niinpä hän saattoikin joitakin ihmisiä esiintymisellään ärsyttää.

Amélie Lundahlin teosten pieni muistonäyttely järjestettiin Galerie Hörhammerilla vasta viiden vuoden kuluttua hänen kuolemastaan. Tällöin oli hänen elämäntyönsä jo joutunut melko lailla unohduksiin. Muistissa olivat vain hänen viimeisten sairausvuosiensa heikoimmat työt, joten 1880- ja 1890-lukujen tuotanto hämmästytti nyt arvostelijat tuoreudellaan ja korkealla tasollaan. Tuotannon pääpaino onkin juuri näiden kahden vuosikymmenen aikana syntyneissä teoksissa, joskin monet 1870-luvulla maalatut työt todistavat jo melkoisesta osaamisesta. Itsenäinen taiteilija Amélie Lundahlista tuli kuitenkin vasta Ranskan kaudella.

Amélie Lundahlin taiteilijanuran alku ajoittuu tärkeään murrosvaiheeseen Suomen taiteessa. 1870-luvun lopulla alkoi hallitseva düsseldorfilaiseksi kutsuttu, perinteisiin akateemisiin ihanteisiin sitoutunut tyyli murtua ja tilalle tuli Pariisista käsin omaksuttu realismi, johon liittyi monia uudistuksia. Suurin niistä oli siirtyminen ateljeesta ulos maalaamaan, mikä toi mukanaan lisääntyneen kiinnostuksen ilman ja valon kuvaamiseen. Tämän ulkoilmarealismin toi Suomeen Albert Edelfelt, ja sen piiriin liittyi myös Amélie Lundahl.

Amélie Lundahlin Ranskassa maalaamista töistä suurin osa käsittää Bretagnen aiheita, joista useimmat jotenkin liittyvät mereen. Puhdasta maisemamaalausta 80-luvun tuotannossa edustaa vain jokunen teos, kuten Ateneumin taidemuseon pieni "Rantakuva Douarnenez'stä" (1883-84). Pääasiassa teokset ovat henkilöaiheita tai luonteeltaan kertovia. Näistä Bretagnen innoitta-mista maalauksista tunnetuin on "Puutarhatyttö" (1885), jonka yleisväritys on kaunis harmah-tavan vihreä.

Amélie Lundahlin teokset jakaantuvat toteutuksensa puolesta kahteen osaan: osa on harjoitelmia, jotka on tarkoituksellisesti jätetty kevyiksi ja ilmaviksi, vaille lopullista siloittelua, osa taas on hienosti viimeisteltyjä. Kotimaan lehdistössä kiinnitettiin huomiota mm. Amélie Lundahlin voimakkaaseen maalaustapaan, jonka katsottiin ilmaisevan hyvin hänen aihepiirinsä luonnetta. Tässä mielessä on kiintoisaa, että hän Ruotsissa ollessaan ryhtyi käyttämään pastellitekniikkaa, joka ilmaisumuotona on kevyt ja hauras, ja että hän kykeni saamaan sen alalla aikaan niin huomattavia saavutuksia kuin esim. Ida Aalbergin muotokuva (Tampereen taidemuseo) ja "Isoäidin aikaan" (Oulun taidemuseo).

Amélie Lundahl oli osaava muotokuvaaja ja huolimatta siitä, että hän maalasi niin runsaasti maisemia, näyttää hänen kiinnostuksensa painottuneen aina ihmiseen. Bretagnesta maalatuissa töissäkin on yleensä aina pääkohteena ihminen, ei täytekuvana vaan yksilönä. Amélie Lundahl tavoitti helposti malliensa näköisyyden, mikä osaltaan varmasti antoi hänelle suhteellisen hyvät mahdollisuudet ansaita toimeentulonsa muotokuvamaalarina. Uskonnolliset aiheet sen sijaan eivät olleet häntä lähellä, ja hän maalasikin tiettävästi vain yhden alttaritaulun, joka sekin on jäljennös ranskalaisen Prudhonin teoksesta ja valmistunut jo vuonna 1879 (Mikkelin maaseura-kunnan kirkko).

Pääpaino Amélie Lundahlin tuotannossa on hänen 1880-luvun ja osittain vielä 1890-luvun teoksissaan, erityisesti pastelleissa. Lundahlin oma tyyli muotoutui Ranskan vuosina, ja myöhemmin hänen oli vaikea sopeutua pohjoisen ilmastoon ja maisemaan, jotka vaativat toisenlaista lähestymis- ja käsittelytapaa kuin Ranskan pehmeämpi atmosfääri. Ehkä tästä syystä on myöhempien teosten väritys kirjavampi ja kovempi. Oma haitallinen vaikutuksensa on tietenkin ollut myös asteittain lisääntyneellä näön heikkenemisellä, jonka alkamista on taiteilijan itsensäkin ehkä ollut vaikea havaita. Vaikka Amélie Lundahlin tuotannon alkuvaiheessa antamat suuret lupaukset eivät olosuhteiden vuoksi päässeetkään kehittymään täyteen mittaansa, on hänen 1880-luvun tuotan-tonsa panos suomalaisessa ulkoilmarealismissa merkittävä, varmaankin merkittävämpi kuin aikai-sempi tutkimus on osannut arvioida.